Tuulen huminaa

"Mistä tuuli syntyy?" Pieni tyttö kysyi äidiltään tuntiessaan tuulen hiuksissaan.
"Voi kulta.. Tuuli syntyy viikatemiesten lentäessä maan yllä. Emme voi nähdä niitä, mutta voimme tuntea ne." Nainen vastasi pienelle tytölle haikeasti hymyillen. Tyttö katsoi naista hetken ja käänsi katseensa taivaalle.
"Ovatko viikatemiehet pahoja? Miksi ne tappavat ihmisiä, Äiti? Miksi ne veivät isän pois?" Tyttö kysyi. Kyyneleet alkoivat valua pieniä poskia pitkin. Nainen katsoi pienokaistaan surullinen ilme kasvoillaan. Hänkin ikävöi miestään. Nainen pysähtyi ja polvistui lapsensa eteen. Lapsen silmistä valui kyyneliä vuolaina virtoina. Pienen tytön huuli väpätti kuin pienen kanin nenä. Tyttö juoksi naisen syliin ja painoi kasvonsa tuon rintoja vasten. Nainen hymyili surullisesti kyyneliä pidätellen. Hänen oli oltava vahva. Hän kietoi omat kätensä pienen tyttönsä ympärille. Suru oli läsnä joka hetkessä. Se puristi yhtälailla naisen kuin lapsenkin sydäntä.
"Viikatemiehet eivät ole pahoja... Niillä on vain tehtävänsä... Voi kulta minäkin kaipaan isää" Nainen kuiskasi hiljaa tyttärensä korvaan. Muutamat kyyneleet karkasivat naisen poskille. Hän oli joutunut pidättelemään niitä jo kauan. Vain yön hiljaisina tunteina nainen pystyi suremaan miestään. Nainen pyyhki kyyneleet poskiltaan. Pieni nyyhkytti edelleen naista vasten.
"Kulta pieni... Meillä on kuitenkin kaikki hyvin... sillä tiedätkös.. isä on edelleen meidän kanssamme joka hetki" Nainen sanoi hymyillen lohduttavasti. Pieni tyttö nosti itkuiset kasvonsa ja katsoi äitiään ihmeissään. Hän ei ymmärtänyt mitä hänen äitinsä tarkoitti. Hän ei voinut käsittää naisen sanoja. "Miksi en sitten näe häntä missään?" Tyttö kysyi alkaen taas nyyhkyttämään voimakkaammin. "Shhh shhhh älä itke pikkuinen. Et ehkä näe isää, mutta hän on edelleen kanssasi täällä" Nainen sanoi painaen kätensä tyttärensä rintaavasten. "Isä elää edelleen sisälläsi... Hän ei koskaan jätä sinua yksin" Nainen jatkoi saaden lapsensa huulet taipumaan pieneen hymyyn. Pienen lapsen hymy sai naisen sydämmen tuntumaan kevyemmältä. Se antoi naiselle voimaa jatkaa eteenpäin.
"Elääkö isä sinunkin kanssasi, Äiti?" Pieni tyttö kysyi kasvojaan hameen helmaansa pyyhkien. Nainen huulille ilmestyi lempeä hymy. "Kyllä isä elää äidinkin sydämmessä ja vaarinkin sydämmessä ja mummunkin" Nainen kertoi lapselleen hymyillen samalla pikkuisen takkuisia hiuksia silitellen.
Nainen ja lapsi jatkoivat matkaansa käsikkäin kohti kotia. He eivät puhuneet. He vain hymyilivät toisilleen lempeästi, mutta samalla molempien sisällä suru edelleen muistutti itsestään. Tuuli silitti heidän kasvojaan aivan kuin yrittäen pyyhkiä raskaan surun heidän sydämmestään. Ei kukaan halunnut nähdä surua. Eivät edes viikatemiehet.